"Näen edessäni erään kevätiltapäivän kodissamme Fabianinkadulla. Neiti Hanna Ingman oli kylässä äitini luona. He istuivat kahvipöydän ääressä äitini huoneessa ja keskustelu liikkui, kuten aina kun he olivat yhdessä, heidän lempiaiheensa ympärillä, molemmille niin rakkaan sokeainkodin asioissa. Keskustelu siirtyi vähitellen myös muihin sokeita koskeviin kysymyksiin. Neiti Ingman ilmaisi muun muassa syvän huolensa siitä, kuinka vähän sokeille on saatavilla kirjallisuutta, mutta sanoi, että tämä puute voitaisiin poistaa, jos täällä niinkuin monissa muissa maissa alettaisiin valmistaa käsinpainettuja kirjoja. Kun kysyin, kuinka sellaista työtä tehdään, vastasi hän, ettei se ole lainkaan mahdotonta, kunhan vaan joku ottaisi asian hoitaakseen".

Näin kuvasi Cely Mechelin neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helsingin sokeainkoulun johtajattaren Hanna Ingmanin kanssa käymäänsä keskustelua 1880-90-lukujen vaihteessa. Keskustelusta lähti itämään ajatus, jonka konkreettinen tulos on jo yli sata vuotta toiminut Näkövammaisten kirjasto.

Cely Mechelinin, senaattori Leo Mechelinin 23-vuotiaan tyttären, kutsumana kokoontui seitsemäntoista naista aprillipäivänä 1.4.1890 perustamaan yhdistystä, joka sai nimekseen Föreningen Böcker åt de blinda - Yhdistys Kirjoja sokeille. Yhdistyksen tarkoitus oli sääntöjensä mukaan "avata kirjallisuuden aarreaitta sokeille jäljentämällä tavallisesta kirjoituksesta sokeainkirjoitukseksi sellaisia kirjallisia teoksia, jotka sokeita kiinnostavat tai jotka voivat olla heille hyödyksi". Jäseneksi pääsi jokainen, joka sitoutui kunkin vuoden joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä jäljentämään kirjan, joka tavallisena tekstinä oli vähintään viidenkymmenen sivun mittainen. Yhdistyksestä ei saanut erota, ennen kuin oli ilmoittanut asiasta vuosikokoukselle. Jäsenten oli myös parhaansa mukaan levitettävä kiinnostusta yhdistystä kohtaan ja laajennettava sitä antamalla kaikille halukkaille pistekirjoituksen opetusta. Säännöissä huomautettiin vielä, että "yhdistyksen jäsen ei nauti muita etuja kuin tyydytystä tuottavaa tietoisuutta siitä, että hän on työllään lähettänyt ilon ja valon säteen (sokean) muuten niin pimeään ja murheelliseen elämään".

Säännöt asettivat jäsenille suuria vaatimuksia. Pelkän kannatuksen vuoksi ei yhdistykseen voinut liittyä, vaan jokaiselta jäseneltä edellytettiin aktiivista työtä. Lisäksi oli kyse työstä, joka useimmille perustajajäsenillekin oli täysin uutta. Monet olivat aikaisemmin hädin tuskin tienneet, että sokeita varten on oma kirjoituksensa. Viikkoa perustavan kokouksen jälkeen uuden yhdistyksen jäsenet kokoontuivat sokeainkoululla ja istuivat kirjaimellisesti koulunpenkille opettelemaan pistekirjoitusta.